KOIRAMAISTA

Sain eilen kaksi soittoa. Ensimmäinen kertoi, että Wäinö on saapunut kotiin <3 Haen Wäinön tänään ja kesällä Wäinön tuhkat heitän mökkimme Kuivajärven ylle. Wäinö rakasti Tammelaa jokaisena hetkenään ja sinne Wäinö kuuluu. Toinen soitto kertoi Siirin suussa mahdollisesti kasvavasta kasvaimesta, joka on tuhonnut jo osittain hampaan alla olevan luun ja jatkaa luultavasti matkaansa. Siitä, että kuinka pahana tai nopeasti, niin en tiedä....enkä haluakaan tietää.   En tiedä, että mitä tässä odottaa. Koepala jäi ottamatta. Ikeneen kasvanut ajan kanssa patti, joka varmaan johtuu tästä luuta syöneestä osasta. Jos patista olisi koepalaa lähtenyt ottamaan, se olisi vuotanut verta kuin seula ja olisi varmaan jälkikäteen ollut kipeä. 2-vuotta sitten Siirin legot kuvattiin edellisen kerran ja silloin suu oli siisti, joten siitä kauanko tätä on jatkunut en tiedä, maksimimmaan 2v.. Harmillisia uutisia. Elämä on niin hauras.  Mutta niin paljon, kuin surua tähän vuoteen ehti mahtua

Wäinö lähti perjantaina.  Tehtiin kaikki meidän perheen perusrutiinit, syötiin hyvin, käytiin lenkillä. Elettiin normaalia arkea.  Wäinö hyppäsi koirahuoneen sohvalle ja hyppy päätyi järkyttävään huutoon. Huutoon jota en ollut koskaan kulluut. Otin viimeisen soiton.  Wäinö nukahti ikuiseen uneen 2.12.2016 10,7-vuotiaana.  Syyllisyyttä koen ja itku on herkässä. Olisinko voinut tehdä toisin.  Vastauksena saan aina, ettei ole reilua lähteä operoimaan iäkästä koiraa jonka kuntoutuksesta ei ole takeita tai amputoimaan rikkinäistä jalkaa, joka jättäisi iänikuiset haamukivut. Wäinö oli tehty liikkumaan ja hetki, kun näkee ettei juokseva koira kykene juoksemaan on väärin.  Raskas päätös, joka vaatii hetken.